Vuosikausia jatkunut vääntö on saatu päätökseen ja vihdoin myös hyvinvointialueiden aluevaltuustot on valittu. Aluevaltuutetuille on asetettu järisyttävän suuret odotukset. Kaikki pitäisi säilyttää, palveluita parantaa ja monipuolistaa, rakentaa uusia paloasemia ja hoivakoteja, palkat korottaa tuntuvasti, johtamista ja digitalisaatiota kehittää ja hoito- sekä terapiatakuut saada voimaan. Kaikki tämä pitäisi vielä tehdä kustannustehokkaammin kuin aiemmin. Samaan aikaan koko sosiaali- ja terveysala on kriisissä. On koronan aiheuttamaa hoito- ja palveluvelkaa, henkilöstöpulaa ja vakavaa henkilöstön ylikuormitusta.

Monet ovat jo etukäteen tuominneet koko hyvinvointialueen epäonnistumaan. Voin jo nähdä silmissäni ne naureskelevat naamat ja “mitä mä sanoin” -kommentit, jos yksikin tavoitteista ei mene heti putkeen. Kaikki tietävät, että valmistelulla on myös todella kiire ja ensisijainen tavoite on tietysti taata turvallinen siirtymä. On ymmärrettävää, että tässä tilanteessa viranhaltijat ovat tehneet kaikkensa, että kaikki pysyy aikataulussa, eikä välttämättä ole ollut aikaa kovin innovatiiviselle ja luovalle kokeilukulttuurille. Mutta nyt, kun me aluevaltuutetut lähdemme rakentamaan uutta organisaatiota ja toimintakulttuuria, tulisi meille suoda mahdollisuus käyttää aikaa keskusteluun, jakamiseen ja toistemme kuuntelemiseen. Luovuus ei synny kiireessä. Kiireessä syntyy hätäisiä ratkaisuja, joissa helposti turvaudutaan tuttuun ja turvalliseen, kaiken vanhan säilyttämiseen.

Nyt mitataan aluevaltuutettujen kykyä katsoa asioita uusista kulmista ja kykyä karistella vanhat pölyt takin liepeistä. Toisaalta kaikki se hyvä, mikä alueellamme jo toimii on toki syytä ottaa mukaan, jakaa ja pyrkiä lisäämään sitä.